Oksettaa, kuvottaa, vituttaa ja tunnen olevani häkissä, joka on kiinni meren pohjassa. Minua ärsyttää liian monet asiat ja pinnani on aivan liian kireä. Olen niin kyllästynyt moniin asioihin elämässäni - asioihin ja ihmisiin! Liikaa on tapahtunut viime aikoina enkä saa otetuksi aikaa itselleni. Pitäisi olla tekemässä sitä ja tätä; kuuneltava hänen ja hänen ongelmiaan; siedettävä asioita kotona...

Minä en jaksa!

Minä en jaksa enää ollenkaan!

1) Minulle läheinen ihminen menehtyi.

Tämä järkytti minua todella pahasti. Vaikka oli tiedossa ettei hänellä ollut paljoa aikaa enää jäljellä, niin se siltikin yllätti. Mutta minun piti nielasita tunteeni ja yllätykseni, koska olin matkalla töihin ja en halunnut siellä sitä ajatella saati tuoda esille. Työ ja henkilökahtainen elämäni eivät kohtaa.

Hänen kuolemansa ja hautajaisten välillä oli pari viikkoa aikaa, jolloin menin huonoon kuntoon (edelleen..). Nukuin liian vähän ja senkin levottomasti, ruokavalioni pääsääntöisesti koostui erilaisista makeisista ja suklaasta, en nähnyt perheeni ulkopuolelta juurikaan ihmisiä - ja, jos näin, ne olivat virheitä. Itkin yksin öisin.

Hautajaisissa itkin muutaman kyyneleen verran, jolloin veljeni tokaisi minulle: "Ethän bro vaa itke siinä?"

Ei. En sentään.

Henkilökohtainen maailmani on vain romahtamispisteessä.

Ei. En itke.

2)Pitää vain jatkaa eteenpäin huolimatta siitä, miltä tuntuu sisältä.

Jostain syystä olen oppinut sellaiseen ajatusmallin "vaikka kuinka paskalta tuntuu, pitää jaksaa". Siis tässähän aikuisten oikeesti ei ole mitään järkeä. Mitä se oikeasti palvelee?!

Kuitenkin, näin toimin.

Sen huomasi siinä että jatkoin töitäni ja asioideni hoitamista kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Näin silloin tällöin ystäviäni, kävin töissä, maksoin laskuni, söin jotenkin. Päälipuolisesti näytin(/näytän) funktionaaliselta - ilomieliseltä - ihmiseltä. Näin minä siis ajattelen. Eivät ihmiset välitä, mitä sisällä tapahtuu, koska:

"Aikuinen ihminen osaa hoitaa asiansa kuntoon ja ottaa tarvittaessa aikaa itselleen."

Aivan. Aivan. Mutta jos ei osaa? Sitten olet vitun säälittävä paska. Ja minä näin sen ihmisistä: he eivät näe tuon illuusion-tuon fasaadin läpi. He luottavat sanaasi ja silmiinsä.

Ja pitää jatkaa koneen osana kuten aina aiemminkin.

3) Ihmiset loppujen lopuksi ovat kiinnostuneempia omista asioistaan kuin sinun aidosta auttamisesta - sinun hyvinvoinnistasi.

Okei. Puhuin ylempänä virheistä... Näin tuona kriisi-aikana minulle kahta tärkeää ihmistä (kutsutaan B ja L) - jollain tasolla voisi sanoa heidän olevan läheisimpiä ystäviäni. 

Tuota.. miten sen sanoisi? Minä pidän heistä, he ovat mahtavaa seuraa ja iloitsen heidän tuomastaan läheisyydestä ja ymmärryksestä, mutta.. On tuntunut pitkään että olen heille vain jonkin sortin "oksennuskori". Tällä meinaan sitä, että jos heillä on jonkinlainen huoli-asia-yms sydämellään ellei usemapi, minä olen se, jolle he purkavat sen. He pommittavat viestein~puheluin kriisistä, joka on pakko kertoa. Kysyvät milloin voi nähdä ja ai hitsi ku sull on siel töitä sä ett oo nähny mua nii pitkää aikaa ihan tylsää, mulla on sua ikävä ja haluun nähä ja lässytinlässytin.

Minun pitää oikeasti kuunnella tuollaista paskaa. Pitää, koska itse jollain tasolla tein sen päätöksen kuunnella tuota paskaa.

"Ei ole hyviä eikä huonoja päätöksiä. On vain seuraamuksia, joiden kanssa on elettävä."

Kiitos isä, en sitä itse olisi paremmin osannut muotoilla.

On ihanaa, että on ihmisiä, jotka sanovat kaipaavansa ja olevansa huolissaan sinusta. Kuka ei ole mielissään sellaisesta huomiosta - huolenpidosta. Ja nähdessä kerron asioistani ja ajatuksistani ja he kuuntelevat (L räpeltää puhelintaan aina samalla - sanoo silti kuuntelevansa) ja kun olen sanonut sanottavani sitä joko kommentoidaan tai siitä jutellaan. Tämä on 10-15 minuutissa käyty. Sitten siirrytään muihin aiheisiin - mikä yleensä on näkemisen syy - eli heidän viimeisimpään kriisiin. Ja kun minut on "puhdistettu" ja olen saanut "höyryt pihalle", olen valmis vastaanottamaan heidän ongelmiaan.

4)En ole muuttunut oikeastaan ollenkaan. Sama fasaadi edelleen yllä.

Minä olen hirviö. Minä olen päätöksieni vanki. Minä olen typerys, joka toimii sattumuksista huolimatta samalla tavalla.

Silloin kun minulla on ihmisiä, jotka ovat minulle läheisiä, todella läheisiä, haluan antaa heille kaiken, olla kieltämättä heiltä mitään ja auttaa heitä parhaani mukaan. Silloin en myöskään halua vaivata heitä omilla ongelmillani. Heidän pitää olla autuaan tietämättömiä siitä mitä vaivaa näen heidän vuokseen.

Se vasta ongelmia kehittää. Varsinkin niillä hetkillä, kun minulla menee hunommin, patterini ovat aivan lopussa, nämä yllä olevat asiat pätevät edelleen. Nykyään pystyn hieman enemmän sanomaan "etten jaksa" tai "nyt on huono hetki" yms, mutta kun yllämainittujen ihmisten vaatimukset ovat välillä vain liian suuret, en kykene kieltäytymään.

Ja sitten minua vituttaa, ärsyttää, surettaa, ahdistaa jne, koska en vain osannut vaatia aikaa itselleni. Ja se on yksinomaa omaa syytäni. Jos minä en puolusta itseäni, ei kukaan sitä tee ja minulta viedään kaikki mahdollinen.

Ja katkeroidun. Ja haluan syyttää muita.

Olen syyllinen.

Vihaan muita.

5)Sain muunsukupuolisen diagnoosin transpolilta, josta oikeasti olen todella iloinen.

Minulla oli tuossa eilen hoitoneuvottelu, jossa sain tietää diagnoosistani. Olin tämän unohtanut kaiken hässäkän alle enkä kyennyt kunnolla edes innostumaan edes tämän viikon alusta. Vasta torjantaina tunsin jännistystä- and boy did that feel good! Olimme lääkärin kanssa samaa mieltä diagnoosista F64.8 (muu sukupuoli-identiteetin häiriö ~ häiriö kuulostaa eimättä aika pahalta :D)

Kuullessani tästä diagnoosista enkä siitä että pitäisi odottaa ja pohtia puolta vuotta lisää, innostuin, ilo täytti mieleni ja halusin pomppia seinille. En osannut kunnolla istua tuolissani. Mutta rauhoitin mieltäni, sillä pelko siitä että minua vedätetään oli suuri. En kuitenkaa pystynyt kätkemään iloani kokonaan ja toivotin "erittäin hyvää syksyn jatkoa" lääkärille hymyillen.

Olin todella iloinen. Jokin minussa riemuisti! Ja ymmärsin samalla kuinka halusin saada hormonikorvaushoidot heti käteen. Ymmärsin ettei minun kannata unelmoida biologisesta lapsesta, koska minä - ja tämä tämä tuleva lapsi - kärsisi, jos odottaisin enää pidempään.

Olen odottanut tätä niin kauan - oikeasti omalla tavallani lapsuudesta. Minä olen vain odottanut saada elää.

Minä haluan elää!

En jaksa enää paskanjauhantaa.

Pikemminkin en hyväksy enää paskanjauhantaa!

En saanut sääliksi Terapeuttiani kiinni, kun tätä yritin tavoittaa, ja harmittelen sitä edelleen, mutta sen sijaa sain molemmat B:n ja L:n langan päähän. Heille hämmenys-ilo-jännitys-oksennuksen purkaminen tuntui hyvältä - en oikeastaan pystynyt muuhun kuin nauramaan ja toistelemaan yksinkertaisia sanoja kuten "okei" tai "joo".

Minä olin vain niin iloinen.

Sovimme juhlistavamme tätä ja suostuin, koska en ollut nähnyt hetkeen ketään ja, koska en sinällään ollut koskaan juhlistanut mitään "saavutusta" elämässäni. Tietysti ne pakolliset kuten ylppärit duh.

Menimme syömään Hakaniemeen kakkua parin muunkin ystäväni seurassa ja olin erityisen mielissäni: näin kahta ystävääni, jota en ollut nähnyt pidempään aikaan. Olin hyvillä mielin.

Illan jatkuessa koko ajan myöhempään toinen näistä ystävistä lähti, koska hänellä oli omia asioita. Neljään pekkaan jatkoimme iltaa. Koin itseni väsyneeksi ja vähitellen täydeksi (sekä ruoasta että päivän tapahtumista) eikä siihen auttanut L:n jatkuva keskustelun dominointi. I mean, kukaan ei oikeasti saanut sanottua siihen väliin mitään ja, jos sai, L jatkoi kertomuksiaan. Muut istui hiljaa minä mukaan lukien. Hän vaikutti olevan on the edge. Jotain oli hänelle tapahtunut ja tiesin että minun oli se selvitettävä. Ja kysyinkin siinä ohella, mutta tilanne ei ollut oikea ja lähdimme siinä samalla kakkupaikasta eteenpäin niin ei hän sanonut mitään.

Luulin lähtiessämme että pääsisin vihdoin kotiin nukkumaan sillä seuraavana päivänä olisi taas juoksemista sekä uurnan lasku. Haha vaan ei, L halusi saada ruokaa läheisestä snägäristä ja ei siinä ollut minulle ongelmaa, mutta hänen oli pakko saada syödä paikan päällä. Ja tästä "syntyi eripuraa" ystävieni välillä.

Pikemminkin ihan turhaa draamaa.

Istuin suurimman osan ajasta hiljaa - ei minulla ollut enää paljoakaan, mistä jakaa. Halusin vain kotiin.

Minä ja L lähdimme samaan suuntaan muiden mennessä omiinsa. L:stä tiedän sen että hän mielellään puhuu samoista asioista toisella - syvemmällä - tasolla minun kanssani. Olen hänelle hänen läheisin ystävänsä. Joten väsyneenä, mieli ja sydän turtuneena ja kylmänä, kuuntelin ja "keskustelin" hänen ongelmistaan. Ja oikeassa olin! Hänelle oli tosiaan sattunut jotain isoa: hänen yksi läheinen ihminen oli myös menehtynyt.

Hän oli surullinen ja itki. Minä halasin ja lohdutin häntä sielu kylmänä - en kokenut minkäänlaista yhteyttä välillemme. Paijasin hänen päätään, pidin hänen kädestä kiinni ja sanoin asioita, jotka parantaisivat hänen rikkinäistä sydäntään, koska hän tarvitsi sitä.

Koska hän on liian läheinen minulle...

Ja koska olen hänen-heidän tyhmä, katkera oksennuskorinsa.

Ilonikin vaihtui jäädytettyyn turtaan hiljaisuuteen.

Ja se on minun syytäni.