Se on aika ihmeellistä - se, että nyt odotus on ohi ja "elämä voi alkaa". Sain diagnoosini, olen (rintakehä)leikkausjonossa sekä saan pian reseptin hormoneihin... Tai no tavallaan sain jo nuo hormonit, en reseptiä. Eräältä tutultani oli jäänyt ylimääräisiä testogeelejä, kun hän vastikään vaihtoi tuohon Nebidoon (injektio).

Nämä asiat saavat rintakehäni puristumaan innostuksesta ja onnesta; minä vain haluan tätä aivan mielettömästi. Sormeni hipovat kiiltävää pintaa... Mutta...

En pysty keskittymään siihen. Kylmä, pimeä ja kolea paine on laskeutunut ympärilleni ja silmäni hukkuvat tuohon synkkään massaan. En pysty hengittämään, en liikkumaan. En yritä myöskään pois.

Nimenomaan: en edes yritä.

Annan itseni velloa tuossa itsesäälin ja ahdistuksen sekaisessa virrassa ja teen kaikkeni ylläpitääkseni tämän olotilan

Ensinnäkin minulla on ongelma. Ongelma kehoni kanssa: minusta se on aivan kamala ja kuvottava. Minua sanoinkuvaamattomasti ällöttää niin paljon vatsani; se on iso, roikkuva ja koko ajan kipeä tai nurisemassa. Iltaisin maatessani sängyssä, minua inhottaa olla kyljelläni, kun tunnen mahan kasautuvan viereeni.

Ajatuskin saa minut värisemään. Kuvottavaa.

Joudun jatkuvasti vetämään kyseistä pallukkaa sisäänpäin ettei muut huomaa tätä vitsausta kehossani. Älkää huomatko että minussa on vikaa - teillä ei ole siihen lupaa! Voin toimia luontevasti tällä tavoin ja unohtaa syöpäpallon kehossani, mutta päivän päätteeksi paljastuu se vaatteiden alta. Ja se syö minua sisältä..

Toiseksi kehoni liiallinen naisellisuus on kuvottavaa. Jotenkuten pystyn elämään sen kanssa, vaatteilla kun voi peittää pehmeitä ja pöyreitä muotoja ja suurta lantiota suhteellisen hyvin.. Mutta.. Nämä mollukat! Nämä, jotka roikkumisessa vetävät vertoja mahalleni. "Pyhä kolminaisuus" Voi Helvetti!

Maatessa kyljelläni sängyssä samalla kun vatsa kasautuu nämä pallukat litistyvät käsivarteni ja sängyn väliin ja se.... Se on varmasti yksi tämän hetken kuvottavimmista tuntemuksista, mitä joudun kokemaan. Ja minua ällöttää niin saatanasti, kun joskus intiimeissä tilanteissa on rintojani kehuttu ja kosketeltu "ja ne ovat minusta upeat vaikka mitä sanot"

läamfklädshgoöäsadbhgpäidsoögäaeihbgfoäisabgoösaibgfiposawbgipäsnbpgädisnbgpäinfd

VIttu!

Tämä on hauskaa. Tai no "hauskaa". Meinaan tällä sitä että voin hyvin ympäripyöreästi kertoa luottamilleni ihmisille "vihaan kehoani, minusta se on kamala", mutten sanoa mitä osaa siitä. En voi puhua ajatuksistani ja tunteistani heille. En vain kykene myöntämään näitä häpeällisiä ajatuksia.

Haluaisin että tämä keho olisi lihaksikkampi ja hoikempi. Tai pikemminkin haluaisin, että voisin tehdä sillä kaikkea vaivattomasti: hyppiä, tehdä kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, jaksaa juosta nopeasti ja hitaan, uida sulavasti, tassia, breakdance:illa jne. Liikkua ja nauttia siitä, nauttia kehostani, nauttia itsestäni.

Sitä minä haluan eniten maailmassa.

Mutta tälläkin hetkellä, mussutan vain kaikkia herkkuja. Suklaa on suurin paheeni niistä. On mennyt jo pidemmän aikaa, kun kulutan vain tälläistä moskaa. Tungen sitä kurkustani alas, vaikka tiedän sen vain pahentavan tilannetta: kuulen vatsani "huudot", tunnen sen kivun ja tiedostan sen epätoivon, jolla elimistöni yrittää sitoa sitä kuraa, jolla sitä tankkaan.

Minua niin kuvottaa, että annan itseni tehdä näin. Tämä keho tekee kaikkensa selviytyäkseen. Se antaa 120% siinä missä minä menen miinuksen puolella..

...

...

Tiedän tosin, mitä minun pitäisi tehdä toimiakseni paremmin. Sen verran monta vuotta olen itseni kanssa ollut: tiedän miten toimin, miksi toimin ja millaisilla seuraamuksilla. Esimerkiksi raakaruokavalio olisi minulle hyvä, sillä kahden viikon vegaaninen raakaruoka-kokeilu sai minut tuntemaan itseni paremmaksi kuin koskaan. Mieleni oli vavisuttavan korkealla, kehossani oli tasapaino. Edes mollukkani eivät häirinneet. Pystyin hyväksymään itseni ja senkin että nyt on vain odotettava hyvää (leikkausta-hormoneja).

Se oli kuin tarinaa.

Sieltä tipuin kovaa ja nopeasti mummoni kuoleman ja omien ahdistusten takia. Itsestään ja syömisistään huolehtiminen kävi vaivalloiseksi ja jätin sen omaan nojaan. Ja tässä ollaan edelleen. Ympäristö vaikuttaa tähän myös voimakkaasti. Voisin kyllä, tahdon voimin puristaa itseni tekemään sellasia valintoja ja muutoksia lähiympäristööni, jotka tukisivat myönteisiä asioita elämässäni sekä paranemistani.

Tavallaan mahdollista, mutta tämä on vaikeaa sillä asun kämppisten kanssa.

Heti ensialkuun pitää sanoa: minulla on tosi mukavat ja järkevät kämppikset. Parempia saa hakea. Tietysti heillä on omat ongelmsa ja aina ei jaksa ja nönönöö, mutta ongelma on siinä, että he ovat ihmisiä. Ihmiset vaativat tiettyjä asioita elämässään. Ja nämä asiat-tarpeet vaihtelevat yksilöiden välillä ja ne voivat saada aikaa valtavasti eripuraa ihmisten välille. Sen takia nämä, jotka päätyvät asumaan yhdessä, joutuvat tekemään kompromisseja välttääkseen liialliset eripurat - muutenhan yhteiselo olisi mahdotonta.

Tuohan on ilmiselvää.

Okei.

Pystyn toimimaan kämpässäni siten että saan ylläpidettyä hyviä elämäntapoja ja näin ollen tuettua paranemis-hyvä-minäkuva-hyvä-itsetunto-prosessia. Tapani tehdä asiani sai toisessa kämppiksessäni ärsytystä pintaan, jolloin hän ilmaisi sen. Ei mitään. Ihan ymmärrettävää ja jatkoin asioitani ottaen kämppikseni huomioon. Minulla ei ollut ongelmaa.

Tai niin luulin.

Huomasin ennen pitkään, että tämä tietynlainen "vetäytyminen" alkoi vaikuttamaan minuun. Aloin ottamaan kämppiksiäni enemmän huomioon (esim."jos en tee nyt tätä, hän voi valittaa") ja vetäytyä enemmän ja enemmän - tehdä itseni mahdollisimman huomaamattomaksi ja pieneksi. Minä en ole täällä - en ole tehnyt pahaa.

Se kuluttaa minua aivan tajuttomasti.

En tiedä jaksanko sitä kauan.

Olen tosin päättänyt jaksaa sillä se ihminen, joka siellä kaikkien kerroksien alla on, on vain.... Wou! Niin sanoinkuvaamattoman uskomaton! Haha!

Mutta tämä mieletön ihminen sisälläni ei pääse ulos ennen kuin olen kunnolla parantunut. Ja minä tarvitsen siihen tilaa - valtavasti tilaa. Olen miettinyt muuttoa omilleni (ja tästäkin on ongelmaa aivan älyttämästi, kerron siitä sitten myöhemmin joskus), silloin voisin keskittyä itseeni välittämättä muista. Se olisi kaikkein parasta minulle.

Se, miksi minusta tulee niin varoivainen ja "älkää huomatko minua", tulee lapsuudestani. Nuoruusvuoteni elin viiden sisarukseni kanssa ja omia tarpeita ja asioita on aina joutunut laittaa syrjään ja tehdä paljon kompromissejä. Ei siinäkään oikeastaan mitään - en muuttaisi hetkeäkään, se opetti paljon ihmisenä. Mutta erään sisarukseni kanssa minulle muodostui sellainen "passuutus-suhde".

Sisareni käski minun tehdä milloin mitäkin ja minä tein sen ihmeemmin miettimättä ja mitään tuntematta. Se taisi olla pohja (tai ainakin osa sitä) vuosia kestäneelle "jäälle" sisälläni... Kaikki protestoinnit ja "ei"t sai negatiivista palautetta päälleen ja, koska olin/olen herkkä ja vältän mielelläni ristiriita-tilanteita, vähitellen luovuin vastaansanomisesta. Annoin sisarelleni luvan käyttää minua miten häntä huvitti.

Mieleeni palautui takauma, jossa sisarellani oli kavereita kylässä ja olin heidän meikkinukkensa.... Kamala kokemus., en toivo sitä kenellekkään.

Kuitenkin tämä "minä olen kamala, surkea ja kuvottava siispä olen arvoton. Sinä olet oikeassa, joten teen sinun mukaan" ajatus on sieltä ja on eri alueilla elämässäni. Töissä, ihmissuhteissa, kämppisten välillä etc. Olen päässyt siinä eteenpäin ja ymmärrän tätä kaikkea paremmin psykologian ja terapian kautta, mutta kuten sanoin se vaatii enemmän tilaa. Minä vaadin enemmän tilaa.

Minä vaadin saada tehdä asiat tavallani.

Sormenpääni koskettavat kiiltävää pintaa. Pimeys rakoilee hieman ja näen väläyksen tuosta pinnasta. Tämä on vuosien aikansaannosta. Hunajaisen lempeä lämpö lämmittää kättäni, mutta kädensijaa ei löydy.

Olen niin lähellä, en vain voi luovuttaa! 

Voima sisälläni saa minut kurkottamaan lähemmäs käsivarttani ympäröiviin valopilkkuihin. Vain enää vähän vielä ja sitten näkisin...