No huhhu! Ihan jäätävä jännitys on iskeny! En tahtoisi pysyä aloillani!! psaöcjspdijfpijfip

Aloitan uuden harrastuksen tänään: parkourin - tai no pikemminkin menen kokeilemaan onko kauan unelmoimani aktiviteetti sellaista, mitä voisin harkita tekeväni pidempään... Ja se jännittää. Kaikki asiat aina jännittää minua ihan julmetusti.

Jännityskessä ei ole sinällään mitään vikaa vaan päinvastoin se on aika mieletöntä! Tosi pitkään elämässäni olen kieltänyt kaikenlaiset tunteet ja ollut ns. jäässä. Tunteet ovat uskomattomia; on yksinkertaisen mahtavaa tuntea. 

"Tämä on mielipiteeni ko asiasta tunnetasolla." - ei se tietenkään tarkoita että ne yksinomaan olisivat (lyhyesti ja todella typistäen ilmaistuna) positiivisia tai negatiivisia, kukin ottaa minkäkin tunteen tavallaan ja se, miten se/ne otetaan, riippuu monista asioista ja seikoista. Vaikka koen jännityksen omalla tavallaan negatiivisena, on ihanaa että jokin minussa reagoi ja odottaa muutosta/uutta tapahtumaa: minä en ole kuollut enkä minä toimi muiden sanelemana.

Ylipäänsä tunteista viha ja suuttumus saavat minut eniten liikkelle - ainakin tunnetasolla. Viha on rankaiseva ääni, joka haluaa erottaa minut kaikesta muusta ympärilläni ja kaikkein helpoiten purkautuu läheisimpiin ihmisiin, joiden uskon ansaitsevan sen. Suuttumus sen sijaa on ääni, joka toruu niitä ahdistuksen kuoroja, jotka erottavat minua ja muuta maailmaa. Tämä myös on se, joka eniten nousee vastarintaan sekä ympäröiviä että sisäisiä voimia kohtaan.

Suuttuneena tunnen kaikkein eniten olevani jalat maassa ja oma itseni. Ja minulla on oikeus olla sitä! Ja minä haluan sitä! Haluan lisää tuota ylpeää ja itsevarmaa täyteläisyyttä sisältäni!

Hell yeah!

Olla oma itsensä tuo minut aiheeseen, mitä en maininnut edellisessä postauksessani: olen transihminen ja muusu (=muunsukupuolinen fyi).

En hirveästi jaksa tällä kertaa upota omiin transasioihini - oksennan siitä sitten vaikka oman postauksen, mutta sen verran haluan siihen mennä, että kerron viimeaikaisesta ärsytyksestä aiheeseen liittyen. Nimittäin termeihin. Tällä meinaan sitä, miten minua julkisesti kutsutaan (nainen, mies, sisko, veli, täti jajaja..). Olen jo jokin aika sitten tullut perheelleni kaapista ulos transihmisenä ja perheeni - parasta mitä trans(hlbtq)ihminen voi toivoa - ei ollut asiasta moksiskaan ja tukee minua päätöksessä kuin päätöksessä. Vanhin sisareni jopa hieman harmitteli etten uskaltanut heti tulla asiasta kertomaan. Kuten myös äitini, joka sanoi (myös isäni puolesta) "kävi miten kävi, olet silti rakas lapsemme". 

"... " *kihertelee kaikesta saamastaan rakkaudesta*

Kuitenkin. Se, mikä tässä loistotilanteessa mättää on se miten minua kutsutaan. Olen valinnut itselleni uuden nimen, jota korjaten muistetaan käyttää. Meinaan tällä sitä, että ensin minua kutsutaan syntymänimellä ja sitten korjataan tähän haluttuun nimeen. Mikä on ymmärrettävää ihmisiltä, jotka ovat minut tunteneet koko elämäni yhdellä nimellä - on täysin loogista että heiltä menee aikaa oppia tämä uusi nimi. Ja se lämmittää sydäntäni, kun he yrittävät ja pahoittelevat väärien termien käytöstä ja välillä toruvat toisiaan siitä. heh

Eniten ottaa päähäni isäni käytös. Hän on sanonut minulle ettei hänellä ole mitään ongelmaa asian kanssa ja toimimme toistemme seurassa niikuin aina ennekin, mutta... Mutta tuntuu kuin hän vain ilkeilläkseen käyttää minusta pelkästään syntymänimeäni sekä naispuolisia-termejä. Ärsyttää! Grggrgrgrgrgrgrg!!! Ehkä minun pitäisi keskustella tästä asiasta enemmän hänen kanssaan.... 

Lisäksi se miten ihmiset ympärillä, kuten töissä, milloin tytöttelevät milloin tuhkimottelevat minua vaivaa ihan älyttömästi. Hyvinä päivinä ignooraan sen, koska he eivät tiedä asiasta, joten en voi heitä syyttää siitä. Mutta huonoina hetkinä, ne tuntuvat kuin jäisiltä puristusotteilta kehollani ja sisälläni. Enkä pysty kuin vain hyväksymään sen sillä tämä asia ei heille kuulu. 

Vituttaa! Jos haluan olla keltainen, miksi joku yrittää heittää päälleni violettia? Enkö saa itse päättää siitä? Tai pikemminkin eikö muut voi pitää ne omat näkemyksensä itsellään, jos en niitä pyydä? En edes voi käsittää, mistä joku saa päähänsä että haluan kuulla hänen mielipidettään?! Joku tuiki tuntematon hyyppä tulee sanomaan minulle miten olla! I mean come on! Vittuun siitä! Mind your fucking own business! En minäkään teille tule kertomaan miten olla!

Saatanan sontiaiset! grrrrrrrr~

...

Vaikka sanonkin noin, niin mietin jatkuvasti mitä muut ajattelevat minusta.

Tänään kävimme siskojeni kanssa etsimässä vaatteita tuleviin hautajaisiin. Halajasin mustia puvunhousuja sekä kauluspaitaa. Varsinaisesti minulla ei ole ongelmaa ostaa miesten vaatteita ja oikeastaan käytän niitä joka päivä. Mutta se pahuksen pistelevä ahdistuksen kaltainen jännite, joka kietoutuu rintani ympärille mennessäni pelkästään miehille suunnaattuun vaateliikkeeseen kun olen mitä olen... Koen että ainoastaan toinen transihminen - tai trans-ajatuksille avoin ihminen pystyy sitä ymmärtää, kun "ei mene läpi". Kun pitää puolustaa sitä, mitä on..

Minulle ei tähän saakka kukaan ole tullut sanomaan mitään ostaessani miesten puolelta vaatteita, mutta jatkuvasti kauhukuvat pyörivät mielessäni: "Niin tämä vaate on tosiaan tarkoitettu miehille", "Ei se tule istumaan noilla muodoilla.", Mekot löytyy tuolta." yadayadayada~

(Eihän asiat onneksi ole niin pahat kuin mitä niiden olen ymmärtänyt olleen..)

Ouuhhuhhhh... voikun saisin hormonit aloitettua pian, että ääneni edes madaltuisi....

...............................................................................................................................................................................;__;

Hormonien aloittaminen tosin vaikeuttaa yhtä syvintä toivettani ettei jopa tee sitä ihan mahdottomaksi: oman lapsen saaminen. Nyt tämä varmasti kuulostaa hassulta: (typistäen) "mieheksi haluava" biologinen nainen**, jonka jonkun ajatuksen mukaan pitäisi inhota kaikkia feminiinisyyteen viittaavia osia itsessään, haluaa synnyttää lapsen tähän maailmaan ko osilla. Eli ns. male pregnancy! (**Oikeastihan se menee enemmän tai vähemmän näin: biologisen naisen kehon omaava mies/ biologisen naisen keho ja miehen mieli.)

Moni voisi kavahtaa ajatusta ja nähdä sen kaikinpuolin vääränä. Monet asiat ovat "niin väärin" ja "järjenvastaisia" ja "eivät tue lapsen normaalia kasvua" saati "anna hänelle oikeita roolimalleja"...

Mutta minä näen asian vain näin: on ihminen; ihminen ilmaisee itseään lopputomin eri tavoin ja (yleistäen) ihmisellä on tarve lisääntyä. Minä en näe miestä saati naista; näen vain ihmisen, joka kompastelee sidottuaan kengänauhansa yhteen.

Minä haluan lapsen, koska haluan ja koska haluan olla kokemusta rikkaampi sekä antaa sille lapselle niin paljon rakkautta, läheisyttä, hyväksyntää ja avoimuutta hänen ainutlaatuisuudelleen kuin mitä itse olen saanut elämässäni. Hukuttaisin hänet rakkauteen ja siihen että vain "taivas on rajana" (eikä oikeastaan sekään...*hymy*). Haluan kasvaa hänen kanssaan ja nähdä hänen kukoistavan sekä nauttivan elämän monipuolisuudesta. Haluan hänen tekevän sen, minkä hän kokee oikeaksi.

Jos minulla ei ole kumppania, että lapseni näkisi "miten asioiden oikeasti kuuluisi olla" niin minulla on koko perheeni näyttämässä hänelle, miten "oikeasti ollaan". Olen ollut mukana sisarenlapsieni elämässä, nähnyt heidän kasvavan, tullut ulos transihmisenä - aivan tavallisena jantterona - vastannut heidän kysymyksiin oman osaamiseni mukaan, ollut läsnä heidän seurassaan ja ihmetellyt asioita heidän kanssaan. Mitä muutakaan voisin tehdä? Tarvitseeko tuon enempää tehdä?

Tekstikirjan roolimallinne voitte tunkea perseesen. 

Minä en halua olla roolimalli. Haluan olla ihminen ja kasvaa sellaisena sisarenlapsieni ja omien (tulevien) lasteni kanssa sekä kaikkien niiden minulle (myös tulevien) rakkaiden ihmisten kanssa.

Se, miten lapseni "hankin", ei kuulu muille.

Mutta... biologisen lapsen saanti ja hormonien aloitus sotivat toisiaan vastaan. Testosteroni tekee biologisen naisen hedelmättömäksi (huom! on niitä erittäin harvoja tapauksia, jotka ovat saaneet lapsen vuosien T:n käytöstä huolimatta! Kuitenkin tämä on erittäin harvinaista ja epätodennäköistä, jolloin kannattaa perehtyä sukusolujen pakastamiseen). Vaihtoehtoja lapsen (biologinen-ei biologinen) saamiseen on kuitenkin olemassa: sukusolujen pakastus, kumppanin lapsien adoptointi, kumppanin keinohedelmöitys ja adoptointi. Itse olin ajatellut sukusolujen pakastamista, mutta ikäväkseni se on todella kallista puuhaa ja minulla ei tähän hätään ole sellaisia varoja..

Eräs ajatukseni on tulla raskaaksi ennen hoitojen aloittamista. Kun on saanut diagnoosin, ei tarvitse tehdä mitään ~ tekee sen minkä haluaa. Ja minä haluaisin lapsen. Pari ongelmaa tässä: a)raskaus pidentäisi hoitojen aloittamista, duh - mikä lisää dysforian (~kehosta koetun ahdistuksen) jatkuvuutta ja kuluttaisi minua ja b) ei ole rahaa keinohedelmöitykseen ja c) en yksinkertaisesti ole valmis lapsen saamiseen elämääni. MInä en ole lähimaillakaan kykeneväinen huolehtimaan lapsesta, en edes kykene pitämään itseäni useimmiten kasassa..

............... Tässäpä näitä pohdiskelen. Mutta jos ja kun lasta lähden pyöräyttämään, aion pyytää joltai ystävältäni a donationia - spermaa ja sitten vain hoidan hedelmöityksen itse - ja voilà - palluraiseni on matkalla kohti maailmaa. Matkalla kohti maailmaa, jossa hänellä on yltäkylläisesti rakkautta ja omien voimiensa ja jaksamisensa verran mahdollisuuksia.

...

Ja siis, jos tästä ei hiffanut, olen siis ns. FtM - Female to Male. Mutta oikeasti olen ja en ole muusu; oikeasti en edes pidä itseäni minään sekä kaikkena. 

Minä oleN.

 

PS. Lapsen saaminen ja hankinta alkoivat tekstiä kirjoittaessa kaihertaa ikävästi korviani-mieltäni..

PSS....Kainaloni haisevat ihan rotanmyrkyltä - mitä tehdä?

PSS. Tuli sittenkin vuodatettua noista trasnjututuista aikalailla ~__~