torstai, 24. syyskuu 2015

Kuinka onkaan niin "väärin" nämä jutut!

Kylläpä ottaa niin saamaristi välillä päähän, että olen tälläinen tonttu! Tässä eräänä päivänä, kun päätin (vihdoin) kertoa ihastukselleni tykkääväni hänestä. Keräsin rohkeuteni - keräilin sitä lähemmäs kaksi (2) tuntia - ja lähestyin ihastustani. Emme olleet hetkeen nähneet niin ajattelin pienen kuulumisien vaihdon olevan hyvä lämmittely heikoille hermoilleni. Siinä samassa hän kertoo saanensa tyttöystävän - oikein päätti kokeilla tätä seurustelua, kun siitä ei oikein ollut aiemmin innostunut....

...

..

.

Mitä?

Siis sellaisen sekuntin murto-osan sisään hajosi sydänparkani pieniin osiin ja rintakehääni puristi. Tuijotin vain tätä ihmistä, kuin hän olisi kasvattanut toisen parin suita silmiensä tilalle... Ja ennen kuin hän huomasi ahdinkoni varageneraattorini heräsi eloon ja onnitteli häntä ja sanoi jtn aiheeseen liittyvää ja hymyili. Kaikki palaset oli piilotettu maskin alle, joka piti huolen ystävällisestä tunnelmasta ja paikalta poislähdöstä, siinä missä jokin minussa oli pahasti jäässä.

No voi Paska!

Loppupeleissä kaikki se aika, jonka olin uhrannut jännitykseeni ja itseni tsemppaamiseen, oli turhaa! Ja siihen päälle sain vielä tuollaisen pläjäyksen, jota en ollut odottanut (olin odottanut rukkasia!), sekä en järkytykseltäni ollut edes kyennyt sanovani pitäväni hänestä

Mätänenkusisaatana!

Kylläpä vitutti... Vituttaa. Nähdessäni hänet en voi kun vain unelmoida hänestä.. Ja no ei se hänen vikansa ole. Dämn nää jutut on mulle niin hanuristA!

Tietysti, jos olisin tuonut tämän julki aiemmin sanotaampa vaikka kuukausilla, olisi tilanne erilainen. Mutten tuonut. Ja tästäpä voin vain oppia, että on kannattavampaa mennä suoraan sanomaan, jos diggailen jostakusta enemmän kuin normaalisti.

sunnuntai, 13. syyskuu 2015

Kuvotuksen keskeltä kurottava käsi

Se on aika ihmeellistä - se, että nyt odotus on ohi ja "elämä voi alkaa". Sain diagnoosini, olen (rintakehä)leikkausjonossa sekä saan pian reseptin hormoneihin... Tai no tavallaan sain jo nuo hormonit, en reseptiä. Eräältä tutultani oli jäänyt ylimääräisiä testogeelejä, kun hän vastikään vaihtoi tuohon Nebidoon (injektio).

Nämä asiat saavat rintakehäni puristumaan innostuksesta ja onnesta; minä vain haluan tätä aivan mielettömästi. Sormeni hipovat kiiltävää pintaa... Mutta...

En pysty keskittymään siihen. Kylmä, pimeä ja kolea paine on laskeutunut ympärilleni ja silmäni hukkuvat tuohon synkkään massaan. En pysty hengittämään, en liikkumaan. En yritä myöskään pois.

Nimenomaan: en edes yritä.

Annan itseni velloa tuossa itsesäälin ja ahdistuksen sekaisessa virrassa ja teen kaikkeni ylläpitääkseni tämän olotilan

Ensinnäkin minulla on ongelma. Ongelma kehoni kanssa: minusta se on aivan kamala ja kuvottava. Minua sanoinkuvaamattomasti ällöttää niin paljon vatsani; se on iso, roikkuva ja koko ajan kipeä tai nurisemassa. Iltaisin maatessani sängyssä, minua inhottaa olla kyljelläni, kun tunnen mahan kasautuvan viereeni.

Ajatuskin saa minut värisemään. Kuvottavaa.

Joudun jatkuvasti vetämään kyseistä pallukkaa sisäänpäin ettei muut huomaa tätä vitsausta kehossani. Älkää huomatko että minussa on vikaa - teillä ei ole siihen lupaa! Voin toimia luontevasti tällä tavoin ja unohtaa syöpäpallon kehossani, mutta päivän päätteeksi paljastuu se vaatteiden alta. Ja se syö minua sisältä..

Toiseksi kehoni liiallinen naisellisuus on kuvottavaa. Jotenkuten pystyn elämään sen kanssa, vaatteilla kun voi peittää pehmeitä ja pöyreitä muotoja ja suurta lantiota suhteellisen hyvin.. Mutta.. Nämä mollukat! Nämä, jotka roikkumisessa vetävät vertoja mahalleni. "Pyhä kolminaisuus" Voi Helvetti!

Maatessa kyljelläni sängyssä samalla kun vatsa kasautuu nämä pallukat litistyvät käsivarteni ja sängyn väliin ja se.... Se on varmasti yksi tämän hetken kuvottavimmista tuntemuksista, mitä joudun kokemaan. Ja minua ällöttää niin saatanasti, kun joskus intiimeissä tilanteissa on rintojani kehuttu ja kosketeltu "ja ne ovat minusta upeat vaikka mitä sanot"

läamfklädshgoöäsadbhgpäidsoögäaeihbgfoäisabgoösaibgfiposawbgipäsnbpgädisnbgpäinfd

VIttu!

Tämä on hauskaa. Tai no "hauskaa". Meinaan tällä sitä että voin hyvin ympäripyöreästi kertoa luottamilleni ihmisille "vihaan kehoani, minusta se on kamala", mutten sanoa mitä osaa siitä. En voi puhua ajatuksistani ja tunteistani heille. En vain kykene myöntämään näitä häpeällisiä ajatuksia.

Haluaisin että tämä keho olisi lihaksikkampi ja hoikempi. Tai pikemminkin haluaisin, että voisin tehdä sillä kaikkea vaivattomasti: hyppiä, tehdä kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, jaksaa juosta nopeasti ja hitaan, uida sulavasti, tassia, breakdance:illa jne. Liikkua ja nauttia siitä, nauttia kehostani, nauttia itsestäni.

Sitä minä haluan eniten maailmassa.

Mutta tälläkin hetkellä, mussutan vain kaikkia herkkuja. Suklaa on suurin paheeni niistä. On mennyt jo pidemmän aikaa, kun kulutan vain tälläistä moskaa. Tungen sitä kurkustani alas, vaikka tiedän sen vain pahentavan tilannetta: kuulen vatsani "huudot", tunnen sen kivun ja tiedostan sen epätoivon, jolla elimistöni yrittää sitoa sitä kuraa, jolla sitä tankkaan.

Minua niin kuvottaa, että annan itseni tehdä näin. Tämä keho tekee kaikkensa selviytyäkseen. Se antaa 120% siinä missä minä menen miinuksen puolella..

...

...

Tiedän tosin, mitä minun pitäisi tehdä toimiakseni paremmin. Sen verran monta vuotta olen itseni kanssa ollut: tiedän miten toimin, miksi toimin ja millaisilla seuraamuksilla. Esimerkiksi raakaruokavalio olisi minulle hyvä, sillä kahden viikon vegaaninen raakaruoka-kokeilu sai minut tuntemaan itseni paremmaksi kuin koskaan. Mieleni oli vavisuttavan korkealla, kehossani oli tasapaino. Edes mollukkani eivät häirinneet. Pystyin hyväksymään itseni ja senkin että nyt on vain odotettava hyvää (leikkausta-hormoneja).

Se oli kuin tarinaa.

Sieltä tipuin kovaa ja nopeasti mummoni kuoleman ja omien ahdistusten takia. Itsestään ja syömisistään huolehtiminen kävi vaivalloiseksi ja jätin sen omaan nojaan. Ja tässä ollaan edelleen. Ympäristö vaikuttaa tähän myös voimakkaasti. Voisin kyllä, tahdon voimin puristaa itseni tekemään sellasia valintoja ja muutoksia lähiympäristööni, jotka tukisivat myönteisiä asioita elämässäni sekä paranemistani.

Tavallaan mahdollista, mutta tämä on vaikeaa sillä asun kämppisten kanssa.

Heti ensialkuun pitää sanoa: minulla on tosi mukavat ja järkevät kämppikset. Parempia saa hakea. Tietysti heillä on omat ongelmsa ja aina ei jaksa ja nönönöö, mutta ongelma on siinä, että he ovat ihmisiä. Ihmiset vaativat tiettyjä asioita elämässään. Ja nämä asiat-tarpeet vaihtelevat yksilöiden välillä ja ne voivat saada aikaa valtavasti eripuraa ihmisten välille. Sen takia nämä, jotka päätyvät asumaan yhdessä, joutuvat tekemään kompromisseja välttääkseen liialliset eripurat - muutenhan yhteiselo olisi mahdotonta.

Tuohan on ilmiselvää.

Okei.

Pystyn toimimaan kämpässäni siten että saan ylläpidettyä hyviä elämäntapoja ja näin ollen tuettua paranemis-hyvä-minäkuva-hyvä-itsetunto-prosessia. Tapani tehdä asiani sai toisessa kämppiksessäni ärsytystä pintaan, jolloin hän ilmaisi sen. Ei mitään. Ihan ymmärrettävää ja jatkoin asioitani ottaen kämppikseni huomioon. Minulla ei ollut ongelmaa.

Tai niin luulin.

Huomasin ennen pitkään, että tämä tietynlainen "vetäytyminen" alkoi vaikuttamaan minuun. Aloin ottamaan kämppiksiäni enemmän huomioon (esim."jos en tee nyt tätä, hän voi valittaa") ja vetäytyä enemmän ja enemmän - tehdä itseni mahdollisimman huomaamattomaksi ja pieneksi. Minä en ole täällä - en ole tehnyt pahaa.

Se kuluttaa minua aivan tajuttomasti.

En tiedä jaksanko sitä kauan.

Olen tosin päättänyt jaksaa sillä se ihminen, joka siellä kaikkien kerroksien alla on, on vain.... Wou! Niin sanoinkuvaamattoman uskomaton! Haha!

Mutta tämä mieletön ihminen sisälläni ei pääse ulos ennen kuin olen kunnolla parantunut. Ja minä tarvitsen siihen tilaa - valtavasti tilaa. Olen miettinyt muuttoa omilleni (ja tästäkin on ongelmaa aivan älyttämästi, kerron siitä sitten myöhemmin joskus), silloin voisin keskittyä itseeni välittämättä muista. Se olisi kaikkein parasta minulle.

Se, miksi minusta tulee niin varoivainen ja "älkää huomatko minua", tulee lapsuudestani. Nuoruusvuoteni elin viiden sisarukseni kanssa ja omia tarpeita ja asioita on aina joutunut laittaa syrjään ja tehdä paljon kompromissejä. Ei siinäkään oikeastaan mitään - en muuttaisi hetkeäkään, se opetti paljon ihmisenä. Mutta erään sisarukseni kanssa minulle muodostui sellainen "passuutus-suhde".

Sisareni käski minun tehdä milloin mitäkin ja minä tein sen ihmeemmin miettimättä ja mitään tuntematta. Se taisi olla pohja (tai ainakin osa sitä) vuosia kestäneelle "jäälle" sisälläni... Kaikki protestoinnit ja "ei"t sai negatiivista palautetta päälleen ja, koska olin/olen herkkä ja vältän mielelläni ristiriita-tilanteita, vähitellen luovuin vastaansanomisesta. Annoin sisarelleni luvan käyttää minua miten häntä huvitti.

Mieleeni palautui takauma, jossa sisarellani oli kavereita kylässä ja olin heidän meikkinukkensa.... Kamala kokemus., en toivo sitä kenellekkään.

Kuitenkin tämä "minä olen kamala, surkea ja kuvottava siispä olen arvoton. Sinä olet oikeassa, joten teen sinun mukaan" ajatus on sieltä ja on eri alueilla elämässäni. Töissä, ihmissuhteissa, kämppisten välillä etc. Olen päässyt siinä eteenpäin ja ymmärrän tätä kaikkea paremmin psykologian ja terapian kautta, mutta kuten sanoin se vaatii enemmän tilaa. Minä vaadin enemmän tilaa.

Minä vaadin saada tehdä asiat tavallani.

Sormenpääni koskettavat kiiltävää pintaa. Pimeys rakoilee hieman ja näen väläyksen tuosta pinnasta. Tämä on vuosien aikansaannosta. Hunajaisen lempeä lämpö lämmittää kättäni, mutta kädensijaa ei löydy.

Olen niin lähellä, en vain voi luovuttaa! 

Voima sisälläni saa minut kurkottamaan lähemmäs käsivarttani ympäröiviin valopilkkuihin. Vain enää vähän vielä ja sitten näkisin...

lauantai, 5. syyskuu 2015

Oksennuskori

Oksettaa, kuvottaa, vituttaa ja tunnen olevani häkissä, joka on kiinni meren pohjassa. Minua ärsyttää liian monet asiat ja pinnani on aivan liian kireä. Olen niin kyllästynyt moniin asioihin elämässäni - asioihin ja ihmisiin! Liikaa on tapahtunut viime aikoina enkä saa otetuksi aikaa itselleni. Pitäisi olla tekemässä sitä ja tätä; kuuneltava hänen ja hänen ongelmiaan; siedettävä asioita kotona...

Minä en jaksa!

Minä en jaksa enää ollenkaan!

1) Minulle läheinen ihminen menehtyi.

Tämä järkytti minua todella pahasti. Vaikka oli tiedossa ettei hänellä ollut paljoa aikaa enää jäljellä, niin se siltikin yllätti. Mutta minun piti nielasita tunteeni ja yllätykseni, koska olin matkalla töihin ja en halunnut siellä sitä ajatella saati tuoda esille. Työ ja henkilökahtainen elämäni eivät kohtaa.

Hänen kuolemansa ja hautajaisten välillä oli pari viikkoa aikaa, jolloin menin huonoon kuntoon (edelleen..). Nukuin liian vähän ja senkin levottomasti, ruokavalioni pääsääntöisesti koostui erilaisista makeisista ja suklaasta, en nähnyt perheeni ulkopuolelta juurikaan ihmisiä - ja, jos näin, ne olivat virheitä. Itkin yksin öisin.

Hautajaisissa itkin muutaman kyyneleen verran, jolloin veljeni tokaisi minulle: "Ethän bro vaa itke siinä?"

Ei. En sentään.

Henkilökohtainen maailmani on vain romahtamispisteessä.

Ei. En itke.

2)Pitää vain jatkaa eteenpäin huolimatta siitä, miltä tuntuu sisältä.

Jostain syystä olen oppinut sellaiseen ajatusmallin "vaikka kuinka paskalta tuntuu, pitää jaksaa". Siis tässähän aikuisten oikeesti ei ole mitään järkeä. Mitä se oikeasti palvelee?!

Kuitenkin, näin toimin.

Sen huomasi siinä että jatkoin töitäni ja asioideni hoitamista kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Näin silloin tällöin ystäviäni, kävin töissä, maksoin laskuni, söin jotenkin. Päälipuolisesti näytin(/näytän) funktionaaliselta - ilomieliseltä - ihmiseltä. Näin minä siis ajattelen. Eivät ihmiset välitä, mitä sisällä tapahtuu, koska:

"Aikuinen ihminen osaa hoitaa asiansa kuntoon ja ottaa tarvittaessa aikaa itselleen."

Aivan. Aivan. Mutta jos ei osaa? Sitten olet vitun säälittävä paska. Ja minä näin sen ihmisistä: he eivät näe tuon illuusion-tuon fasaadin läpi. He luottavat sanaasi ja silmiinsä.

Ja pitää jatkaa koneen osana kuten aina aiemminkin.

3) Ihmiset loppujen lopuksi ovat kiinnostuneempia omista asioistaan kuin sinun aidosta auttamisesta - sinun hyvinvoinnistasi.

Okei. Puhuin ylempänä virheistä... Näin tuona kriisi-aikana minulle kahta tärkeää ihmistä (kutsutaan B ja L) - jollain tasolla voisi sanoa heidän olevan läheisimpiä ystäviäni. 

Tuota.. miten sen sanoisi? Minä pidän heistä, he ovat mahtavaa seuraa ja iloitsen heidän tuomastaan läheisyydestä ja ymmärryksestä, mutta.. On tuntunut pitkään että olen heille vain jonkin sortin "oksennuskori". Tällä meinaan sitä, että jos heillä on jonkinlainen huoli-asia-yms sydämellään ellei usemapi, minä olen se, jolle he purkavat sen. He pommittavat viestein~puheluin kriisistä, joka on pakko kertoa. Kysyvät milloin voi nähdä ja ai hitsi ku sull on siel töitä sä ett oo nähny mua nii pitkää aikaa ihan tylsää, mulla on sua ikävä ja haluun nähä ja lässytinlässytin.

Minun pitää oikeasti kuunnella tuollaista paskaa. Pitää, koska itse jollain tasolla tein sen päätöksen kuunnella tuota paskaa.

"Ei ole hyviä eikä huonoja päätöksiä. On vain seuraamuksia, joiden kanssa on elettävä."

Kiitos isä, en sitä itse olisi paremmin osannut muotoilla.

On ihanaa, että on ihmisiä, jotka sanovat kaipaavansa ja olevansa huolissaan sinusta. Kuka ei ole mielissään sellaisesta huomiosta - huolenpidosta. Ja nähdessä kerron asioistani ja ajatuksistani ja he kuuntelevat (L räpeltää puhelintaan aina samalla - sanoo silti kuuntelevansa) ja kun olen sanonut sanottavani sitä joko kommentoidaan tai siitä jutellaan. Tämä on 10-15 minuutissa käyty. Sitten siirrytään muihin aiheisiin - mikä yleensä on näkemisen syy - eli heidän viimeisimpään kriisiin. Ja kun minut on "puhdistettu" ja olen saanut "höyryt pihalle", olen valmis vastaanottamaan heidän ongelmiaan.

4)En ole muuttunut oikeastaan ollenkaan. Sama fasaadi edelleen yllä.

Minä olen hirviö. Minä olen päätöksieni vanki. Minä olen typerys, joka toimii sattumuksista huolimatta samalla tavalla.

Silloin kun minulla on ihmisiä, jotka ovat minulle läheisiä, todella läheisiä, haluan antaa heille kaiken, olla kieltämättä heiltä mitään ja auttaa heitä parhaani mukaan. Silloin en myöskään halua vaivata heitä omilla ongelmillani. Heidän pitää olla autuaan tietämättömiä siitä mitä vaivaa näen heidän vuokseen.

Se vasta ongelmia kehittää. Varsinkin niillä hetkillä, kun minulla menee hunommin, patterini ovat aivan lopussa, nämä yllä olevat asiat pätevät edelleen. Nykyään pystyn hieman enemmän sanomaan "etten jaksa" tai "nyt on huono hetki" yms, mutta kun yllämainittujen ihmisten vaatimukset ovat välillä vain liian suuret, en kykene kieltäytymään.

Ja sitten minua vituttaa, ärsyttää, surettaa, ahdistaa jne, koska en vain osannut vaatia aikaa itselleni. Ja se on yksinomaa omaa syytäni. Jos minä en puolusta itseäni, ei kukaan sitä tee ja minulta viedään kaikki mahdollinen.

Ja katkeroidun. Ja haluan syyttää muita.

Olen syyllinen.

Vihaan muita.

5)Sain muunsukupuolisen diagnoosin transpolilta, josta oikeasti olen todella iloinen.

Minulla oli tuossa eilen hoitoneuvottelu, jossa sain tietää diagnoosistani. Olin tämän unohtanut kaiken hässäkän alle enkä kyennyt kunnolla edes innostumaan edes tämän viikon alusta. Vasta torjantaina tunsin jännistystä- and boy did that feel good! Olimme lääkärin kanssa samaa mieltä diagnoosista F64.8 (muu sukupuoli-identiteetin häiriö ~ häiriö kuulostaa eimättä aika pahalta :D)

Kuullessani tästä diagnoosista enkä siitä että pitäisi odottaa ja pohtia puolta vuotta lisää, innostuin, ilo täytti mieleni ja halusin pomppia seinille. En osannut kunnolla istua tuolissani. Mutta rauhoitin mieltäni, sillä pelko siitä että minua vedätetään oli suuri. En kuitenkaa pystynyt kätkemään iloani kokonaan ja toivotin "erittäin hyvää syksyn jatkoa" lääkärille hymyillen.

Olin todella iloinen. Jokin minussa riemuisti! Ja ymmärsin samalla kuinka halusin saada hormonikorvaushoidot heti käteen. Ymmärsin ettei minun kannata unelmoida biologisesta lapsesta, koska minä - ja tämä tämä tuleva lapsi - kärsisi, jos odottaisin enää pidempään.

Olen odottanut tätä niin kauan - oikeasti omalla tavallani lapsuudesta. Minä olen vain odottanut saada elää.

Minä haluan elää!

En jaksa enää paskanjauhantaa.

Pikemminkin en hyväksy enää paskanjauhantaa!

En saanut sääliksi Terapeuttiani kiinni, kun tätä yritin tavoittaa, ja harmittelen sitä edelleen, mutta sen sijaa sain molemmat B:n ja L:n langan päähän. Heille hämmenys-ilo-jännitys-oksennuksen purkaminen tuntui hyvältä - en oikeastaan pystynyt muuhun kuin nauramaan ja toistelemaan yksinkertaisia sanoja kuten "okei" tai "joo".

Minä olin vain niin iloinen.

Sovimme juhlistavamme tätä ja suostuin, koska en ollut nähnyt hetkeen ketään ja, koska en sinällään ollut koskaan juhlistanut mitään "saavutusta" elämässäni. Tietysti ne pakolliset kuten ylppärit duh.

Menimme syömään Hakaniemeen kakkua parin muunkin ystäväni seurassa ja olin erityisen mielissäni: näin kahta ystävääni, jota en ollut nähnyt pidempään aikaan. Olin hyvillä mielin.

Illan jatkuessa koko ajan myöhempään toinen näistä ystävistä lähti, koska hänellä oli omia asioita. Neljään pekkaan jatkoimme iltaa. Koin itseni väsyneeksi ja vähitellen täydeksi (sekä ruoasta että päivän tapahtumista) eikä siihen auttanut L:n jatkuva keskustelun dominointi. I mean, kukaan ei oikeasti saanut sanottua siihen väliin mitään ja, jos sai, L jatkoi kertomuksiaan. Muut istui hiljaa minä mukaan lukien. Hän vaikutti olevan on the edge. Jotain oli hänelle tapahtunut ja tiesin että minun oli se selvitettävä. Ja kysyinkin siinä ohella, mutta tilanne ei ollut oikea ja lähdimme siinä samalla kakkupaikasta eteenpäin niin ei hän sanonut mitään.

Luulin lähtiessämme että pääsisin vihdoin kotiin nukkumaan sillä seuraavana päivänä olisi taas juoksemista sekä uurnan lasku. Haha vaan ei, L halusi saada ruokaa läheisestä snägäristä ja ei siinä ollut minulle ongelmaa, mutta hänen oli pakko saada syödä paikan päällä. Ja tästä "syntyi eripuraa" ystävieni välillä.

Pikemminkin ihan turhaa draamaa.

Istuin suurimman osan ajasta hiljaa - ei minulla ollut enää paljoakaan, mistä jakaa. Halusin vain kotiin.

Minä ja L lähdimme samaan suuntaan muiden mennessä omiinsa. L:stä tiedän sen että hän mielellään puhuu samoista asioista toisella - syvemmällä - tasolla minun kanssani. Olen hänelle hänen läheisin ystävänsä. Joten väsyneenä, mieli ja sydän turtuneena ja kylmänä, kuuntelin ja "keskustelin" hänen ongelmistaan. Ja oikeassa olin! Hänelle oli tosiaan sattunut jotain isoa: hänen yksi läheinen ihminen oli myös menehtynyt.

Hän oli surullinen ja itki. Minä halasin ja lohdutin häntä sielu kylmänä - en kokenut minkäänlaista yhteyttä välillemme. Paijasin hänen päätään, pidin hänen kädestä kiinni ja sanoin asioita, jotka parantaisivat hänen rikkinäistä sydäntään, koska hän tarvitsi sitä.

Koska hän on liian läheinen minulle...

Ja koska olen hänen-heidän tyhmä, katkera oksennuskorinsa.

Ilonikin vaihtui jäädytettyyn turtaan hiljaisuuteen.

Ja se on minun syytäni.

 

keskiviikko, 26. elokuu 2015

Jännityksestä, vääristä termeistä, vaatteista ja keinohedelmöityksestä.

No huhhu! Ihan jäätävä jännitys on iskeny! En tahtoisi pysyä aloillani!! psaöcjspdijfpijfip

Aloitan uuden harrastuksen tänään: parkourin - tai no pikemminkin menen kokeilemaan onko kauan unelmoimani aktiviteetti sellaista, mitä voisin harkita tekeväni pidempään... Ja se jännittää. Kaikki asiat aina jännittää minua ihan julmetusti.

Jännityskessä ei ole sinällään mitään vikaa vaan päinvastoin se on aika mieletöntä! Tosi pitkään elämässäni olen kieltänyt kaikenlaiset tunteet ja ollut ns. jäässä. Tunteet ovat uskomattomia; on yksinkertaisen mahtavaa tuntea. 

"Tämä on mielipiteeni ko asiasta tunnetasolla." - ei se tietenkään tarkoita että ne yksinomaan olisivat (lyhyesti ja todella typistäen ilmaistuna) positiivisia tai negatiivisia, kukin ottaa minkäkin tunteen tavallaan ja se, miten se/ne otetaan, riippuu monista asioista ja seikoista. Vaikka koen jännityksen omalla tavallaan negatiivisena, on ihanaa että jokin minussa reagoi ja odottaa muutosta/uutta tapahtumaa: minä en ole kuollut enkä minä toimi muiden sanelemana.

Ylipäänsä tunteista viha ja suuttumus saavat minut eniten liikkelle - ainakin tunnetasolla. Viha on rankaiseva ääni, joka haluaa erottaa minut kaikesta muusta ympärilläni ja kaikkein helpoiten purkautuu läheisimpiin ihmisiin, joiden uskon ansaitsevan sen. Suuttumus sen sijaa on ääni, joka toruu niitä ahdistuksen kuoroja, jotka erottavat minua ja muuta maailmaa. Tämä myös on se, joka eniten nousee vastarintaan sekä ympäröiviä että sisäisiä voimia kohtaan.

Suuttuneena tunnen kaikkein eniten olevani jalat maassa ja oma itseni. Ja minulla on oikeus olla sitä! Ja minä haluan sitä! Haluan lisää tuota ylpeää ja itsevarmaa täyteläisyyttä sisältäni!

Hell yeah!

Olla oma itsensä tuo minut aiheeseen, mitä en maininnut edellisessä postauksessani: olen transihminen ja muusu (=muunsukupuolinen fyi).

En hirveästi jaksa tällä kertaa upota omiin transasioihini - oksennan siitä sitten vaikka oman postauksen, mutta sen verran haluan siihen mennä, että kerron viimeaikaisesta ärsytyksestä aiheeseen liittyen. Nimittäin termeihin. Tällä meinaan sitä, miten minua julkisesti kutsutaan (nainen, mies, sisko, veli, täti jajaja..). Olen jo jokin aika sitten tullut perheelleni kaapista ulos transihmisenä ja perheeni - parasta mitä trans(hlbtq)ihminen voi toivoa - ei ollut asiasta moksiskaan ja tukee minua päätöksessä kuin päätöksessä. Vanhin sisareni jopa hieman harmitteli etten uskaltanut heti tulla asiasta kertomaan. Kuten myös äitini, joka sanoi (myös isäni puolesta) "kävi miten kävi, olet silti rakas lapsemme". 

"... " *kihertelee kaikesta saamastaan rakkaudesta*

Kuitenkin. Se, mikä tässä loistotilanteessa mättää on se miten minua kutsutaan. Olen valinnut itselleni uuden nimen, jota korjaten muistetaan käyttää. Meinaan tällä sitä, että ensin minua kutsutaan syntymänimellä ja sitten korjataan tähän haluttuun nimeen. Mikä on ymmärrettävää ihmisiltä, jotka ovat minut tunteneet koko elämäni yhdellä nimellä - on täysin loogista että heiltä menee aikaa oppia tämä uusi nimi. Ja se lämmittää sydäntäni, kun he yrittävät ja pahoittelevat väärien termien käytöstä ja välillä toruvat toisiaan siitä. heh

Eniten ottaa päähäni isäni käytös. Hän on sanonut minulle ettei hänellä ole mitään ongelmaa asian kanssa ja toimimme toistemme seurassa niikuin aina ennekin, mutta... Mutta tuntuu kuin hän vain ilkeilläkseen käyttää minusta pelkästään syntymänimeäni sekä naispuolisia-termejä. Ärsyttää! Grggrgrgrgrgrgrg!!! Ehkä minun pitäisi keskustella tästä asiasta enemmän hänen kanssaan.... 

Lisäksi se miten ihmiset ympärillä, kuten töissä, milloin tytöttelevät milloin tuhkimottelevat minua vaivaa ihan älyttömästi. Hyvinä päivinä ignooraan sen, koska he eivät tiedä asiasta, joten en voi heitä syyttää siitä. Mutta huonoina hetkinä, ne tuntuvat kuin jäisiltä puristusotteilta kehollani ja sisälläni. Enkä pysty kuin vain hyväksymään sen sillä tämä asia ei heille kuulu. 

Vituttaa! Jos haluan olla keltainen, miksi joku yrittää heittää päälleni violettia? Enkö saa itse päättää siitä? Tai pikemminkin eikö muut voi pitää ne omat näkemyksensä itsellään, jos en niitä pyydä? En edes voi käsittää, mistä joku saa päähänsä että haluan kuulla hänen mielipidettään?! Joku tuiki tuntematon hyyppä tulee sanomaan minulle miten olla! I mean come on! Vittuun siitä! Mind your fucking own business! En minäkään teille tule kertomaan miten olla!

Saatanan sontiaiset! grrrrrrrr~

...

Vaikka sanonkin noin, niin mietin jatkuvasti mitä muut ajattelevat minusta.

Tänään kävimme siskojeni kanssa etsimässä vaatteita tuleviin hautajaisiin. Halajasin mustia puvunhousuja sekä kauluspaitaa. Varsinaisesti minulla ei ole ongelmaa ostaa miesten vaatteita ja oikeastaan käytän niitä joka päivä. Mutta se pahuksen pistelevä ahdistuksen kaltainen jännite, joka kietoutuu rintani ympärille mennessäni pelkästään miehille suunnaattuun vaateliikkeeseen kun olen mitä olen... Koen että ainoastaan toinen transihminen - tai trans-ajatuksille avoin ihminen pystyy sitä ymmärtää, kun "ei mene läpi". Kun pitää puolustaa sitä, mitä on..

Minulle ei tähän saakka kukaan ole tullut sanomaan mitään ostaessani miesten puolelta vaatteita, mutta jatkuvasti kauhukuvat pyörivät mielessäni: "Niin tämä vaate on tosiaan tarkoitettu miehille", "Ei se tule istumaan noilla muodoilla.", Mekot löytyy tuolta." yadayadayada~

(Eihän asiat onneksi ole niin pahat kuin mitä niiden olen ymmärtänyt olleen..)

Ouuhhuhhhh... voikun saisin hormonit aloitettua pian, että ääneni edes madaltuisi....

...............................................................................................................................................................................;__;

Hormonien aloittaminen tosin vaikeuttaa yhtä syvintä toivettani ettei jopa tee sitä ihan mahdottomaksi: oman lapsen saaminen. Nyt tämä varmasti kuulostaa hassulta: (typistäen) "mieheksi haluava" biologinen nainen**, jonka jonkun ajatuksen mukaan pitäisi inhota kaikkia feminiinisyyteen viittaavia osia itsessään, haluaa synnyttää lapsen tähän maailmaan ko osilla. Eli ns. male pregnancy! (**Oikeastihan se menee enemmän tai vähemmän näin: biologisen naisen kehon omaava mies/ biologisen naisen keho ja miehen mieli.)

Moni voisi kavahtaa ajatusta ja nähdä sen kaikinpuolin vääränä. Monet asiat ovat "niin väärin" ja "järjenvastaisia" ja "eivät tue lapsen normaalia kasvua" saati "anna hänelle oikeita roolimalleja"...

Mutta minä näen asian vain näin: on ihminen; ihminen ilmaisee itseään lopputomin eri tavoin ja (yleistäen) ihmisellä on tarve lisääntyä. Minä en näe miestä saati naista; näen vain ihmisen, joka kompastelee sidottuaan kengänauhansa yhteen.

Minä haluan lapsen, koska haluan ja koska haluan olla kokemusta rikkaampi sekä antaa sille lapselle niin paljon rakkautta, läheisyttä, hyväksyntää ja avoimuutta hänen ainutlaatuisuudelleen kuin mitä itse olen saanut elämässäni. Hukuttaisin hänet rakkauteen ja siihen että vain "taivas on rajana" (eikä oikeastaan sekään...*hymy*). Haluan kasvaa hänen kanssaan ja nähdä hänen kukoistavan sekä nauttivan elämän monipuolisuudesta. Haluan hänen tekevän sen, minkä hän kokee oikeaksi.

Jos minulla ei ole kumppania, että lapseni näkisi "miten asioiden oikeasti kuuluisi olla" niin minulla on koko perheeni näyttämässä hänelle, miten "oikeasti ollaan". Olen ollut mukana sisarenlapsieni elämässä, nähnyt heidän kasvavan, tullut ulos transihmisenä - aivan tavallisena jantterona - vastannut heidän kysymyksiin oman osaamiseni mukaan, ollut läsnä heidän seurassaan ja ihmetellyt asioita heidän kanssaan. Mitä muutakaan voisin tehdä? Tarvitseeko tuon enempää tehdä?

Tekstikirjan roolimallinne voitte tunkea perseesen. 

Minä en halua olla roolimalli. Haluan olla ihminen ja kasvaa sellaisena sisarenlapsieni ja omien (tulevien) lasteni kanssa sekä kaikkien niiden minulle (myös tulevien) rakkaiden ihmisten kanssa.

Se, miten lapseni "hankin", ei kuulu muille.

Mutta... biologisen lapsen saanti ja hormonien aloitus sotivat toisiaan vastaan. Testosteroni tekee biologisen naisen hedelmättömäksi (huom! on niitä erittäin harvoja tapauksia, jotka ovat saaneet lapsen vuosien T:n käytöstä huolimatta! Kuitenkin tämä on erittäin harvinaista ja epätodennäköistä, jolloin kannattaa perehtyä sukusolujen pakastamiseen). Vaihtoehtoja lapsen (biologinen-ei biologinen) saamiseen on kuitenkin olemassa: sukusolujen pakastus, kumppanin lapsien adoptointi, kumppanin keinohedelmöitys ja adoptointi. Itse olin ajatellut sukusolujen pakastamista, mutta ikäväkseni se on todella kallista puuhaa ja minulla ei tähän hätään ole sellaisia varoja..

Eräs ajatukseni on tulla raskaaksi ennen hoitojen aloittamista. Kun on saanut diagnoosin, ei tarvitse tehdä mitään ~ tekee sen minkä haluaa. Ja minä haluaisin lapsen. Pari ongelmaa tässä: a)raskaus pidentäisi hoitojen aloittamista, duh - mikä lisää dysforian (~kehosta koetun ahdistuksen) jatkuvuutta ja kuluttaisi minua ja b) ei ole rahaa keinohedelmöitykseen ja c) en yksinkertaisesti ole valmis lapsen saamiseen elämääni. MInä en ole lähimaillakaan kykeneväinen huolehtimaan lapsesta, en edes kykene pitämään itseäni useimmiten kasassa..

............... Tässäpä näitä pohdiskelen. Mutta jos ja kun lasta lähden pyöräyttämään, aion pyytää joltai ystävältäni a donationia - spermaa ja sitten vain hoidan hedelmöityksen itse - ja voilà - palluraiseni on matkalla kohti maailmaa. Matkalla kohti maailmaa, jossa hänellä on yltäkylläisesti rakkautta ja omien voimiensa ja jaksamisensa verran mahdollisuuksia.

...

Ja siis, jos tästä ei hiffanut, olen siis ns. FtM - Female to Male. Mutta oikeasti olen ja en ole muusu; oikeasti en edes pidä itseäni minään sekä kaikkena. 

Minä oleN.

 

PS. Lapsen saaminen ja hankinta alkoivat tekstiä kirjoittaessa kaihertaa ikävästi korviani-mieltäni..

PSS....Kainaloni haisevat ihan rotanmyrkyltä - mitä tehdä?

PSS. Tuli sittenkin vuodatettua noista trasnjututuista aikalailla ~__~

maanantai, 24. elokuu 2015

Kaiketi se on vain jostain aloitettava...

24/8/15

Päivää.

Olen pidemmän aikaa halunnut aloittaa blogin kirjoittamisen, mutta – kuten montaa muutakaan asiaa elämässäni – en ole saanut aloitetuksi. Aihekkin on ollut hakusessa. Kaikesta huolimatta olen nyt tällaisen päättänyt aloittaa ja istun Helsingin Kirjasto 10:ssä sitä kirjoittamassa. Hyvin menee.

Aiheeni on varsin yksinkertainen sekä rajattoman laaja: elämäni. Mistäs muustakaan voisin kirjoittaa niin että itselläni riittää siihen kiinnostusta?

...

Haluan vain päästä purkamaan näitä asioita johonkin nimettömästi.  Simple.

Toisin sanoen tämä tulee olemaan yleinen ”angstaus-alueeni ”. Kerron kuinka perseestä elämäni on ja mistä syistä. Siinä ohella liitän tänne töitä, joita olen tehnyt; kertomaan ajatuksista ja ideoista, mitä pääni on täynnä; avautumaan rakenteista, jotka hallitsevat elämääni ja mieltäni yms.

Mukavaa.

Tosin, on pakko heti tähän sanoa ettei elämäni (huom!) ulkopuolisen silmin ole ollenkaan hullumpaa: olen perusterve, ei sairauksia saati allergioita, perhesuhteet hyvässä kunnossa, hyviä ystäviä löytyy muutama, olen intohimoinen piirtelijä, minulla on ammatti ja työ, asun kämppisten kanssa, tykkään seikkailla ja lukea sarjakuvia jajaja… Ja lista jatkuisi vaikka kuinka! Eli minulla on elämässäni todella paljon syitä olla onnellinen ja tyytyväinen.

Mutta en ole.

Ja täällä haluaisin avautua niistä. Pikemminkin aion avautua. Pikkuhiljaa.

Joskus aikaa sitten luin jostain pahuksen kirjasta, että ’ihmisillä on kori, jossa mielellään kantavat kiviä’- kuvainnollinen näkemys. Kivillä meinataan huolia, traumoja, salaisuuksia, ahdistuksia – asioita, mitä ei halua paljastaa tai, joita ei edes tiedä kantavansa mukanaan, koska kieltävät niiden olemassaolon. Eli kivet haluaisin heittää hemlettiin. Se on tavoitteeni. Ja, jos joku päätyy lukemaan tätä, niin ”jee!” ja, jos ei, niin ”voi voi.”.

Minä olen oleN. oleN on eräänsortin taiteilijanimi ai suppous. En itseäni taiteilijana oikeastaan pidä vaan pikemminkin näpertelijänä.

Näpertelijä oleN. oleN näpertelijä.

Sen enempää lässyttämättä:

Tervetuloa